Kello on jotain vähän vajaat yksi iltapäivällä, kotimatka Turkuun on alkanut. Aurinko paistaa Järvenpäässä, jossain välissä alkaa hiljalleen sataa lunta. Ensimmäinen pysähdys Korsossa. Lunta tulee enemmän ja näkyvyys heikkenee jonkin verran. Toinen pysähdys Jokiniemi. Lunta tulee entistä enemmän näkyvyys huononee entisestään. Luokkakaverit toivottavat turvallista kotimatkaa. Takaisin Lahdenväylälle ja toteamus ettei täällä näe mitään oikeastaan, ja että mennään Helsingin läpi kotiin. Kehä kolmonen on tukossa kolarien ansioista.
Vauhtia meillä noin 60 km /h, ja ihmiset ohittaa. Näkyvyys todella huono. Edessä on auto. Se ei liiku, me liikutaan. Jarrua. Auto ei pysähdy. Ensimmäinen törmäys. Selvittiin. Toinen törmäys. Auto osittain sisään. Lisää pauketta. Kipua, sekavuutta.
Puhelu hätäkeskukseen. Aika tuntuu loputtoman pitkältä. Yritys tavoittaa äiti. Äiti ei vastaa. Paniikki pahenee. Puhelua isälle. Isä vastaa, ja kuulee mitä on käynyt ja soittaa äidille. Äiti soittaa takaisin ja samalla poliisit saapuvat. Odottellaan tietoja otetaan ylös. On kylmä, turvavyö puristaa edelleen ja toinen auto on edelleen liian lähellä. Ahdistaa. Itkettää. Pelottaa.
Saadaan nousta autosta pois, lämmittelemään. Vajaa tunti kulunut, ambulanssi saapuu, ja tarkistaa kunnon. Ei mitään vakavaa. Takaisin lämmittelemään ja odottamaan hinausautoa. 3 tuntia kulunut, eikä hinausautoa näy, eikä kuulu. Saadaan poistua, jos joku tulee meidät hakemaan.
Saadaan kyyti Helsinkiin. Yritys 1 VR:n kanssa kotiin, ei onnistu vaan meinataan päätyä Tampereelle ja Vaasaan. Liput vaihtoon ja seuraavalla junalla kohti Turkua. Jos onnistuisi. Oikea laituri löytyy. Juna saapuu ajoissa asemalle. Joudutaan kumminkin odottamaan 10 minuuttia teknisen vian takia. Turussa 8 tuntia myöhemmin, monta mustelmaa rikkaampana. Monta kyyneltä itkettynä.
Piikkiöön. Idän Ihmeiden keikka on jo ohitse, pojat roudaavat tavaroitaan jo autoon. Muut seurakuntalaiset huolissaan, luonnollisesti. Itkettää kun saan Idän Ihmeiden levyn. Naurattaa kun pojat ei aluksi usko, että seurakunnan levy hajosi kolarissa. Henkisesti todella hajonnut olo.
Päivystykseen pienen palaverin jälkeen. Ei mitään isompia vammoja, rintalastassa jotain pientä. Reseptit lääkkeisiin mukaan, ja kotiin. Ei, ei vielä kotiin. Työpaikalle sairaslomatodistus vielä. Sitten kotiin, nukkumaan.
Lauantaiaamuna herään järkyttävään särkyyn eripuolilla kehoa. Sängystä nouseminen ei edes tule mieleen ennen kun saan särkylääkkeen otettua.
Mutta se ei haittaa, sillä olen hengissä. Selvisin kolarista pelkillä mustelmilla. Kolarista, josta ei poliisin mukaan olisi pitänyt omin jaloin nousta autosta ulos. Nousimme molemmat. Onneksi. Taisi olla muutama suojelusenkeli matkassa.
Tiedän ainakin minne matkani tehdä saan.
Oi kyllä, tuo teksti kertoo siitä Lahden Väylän kolarista, jossa oli aivan liian monta autoa. Me ajoimme reilusti alle nopeusrajoituksien ja silti törmäsimme. Miten kävi niille, jotka ohittivat meidät ja ajoivat nopeusrajoitusten mukaan. Nopeusrajoitusten, jotka olivat aivan liian korkeat tuohon säähän ja keliin. Ja yksikin joka on jossain sosiaalisessa mediassa todennut "No voi luoja, eikö ihmiset osaa?" Tai "no jos minä olisin tuolla, ei olisi käynyt mitään!" "Vahingon ilo on paras ilo!" Voin kertoa että suurella todennäköisesti myös sinä olisit ollut siellä epämääräisten peltikasojen seassa, ja kuljettanut yhtä niistä. Vaikka kuinka varovasti ajoi, ei voinut välttää onnettomuutta. Ihmiset kuvittelevat itsestään liikoja, meistä kukaan ei ole täydellinen. Luojalle kiitos siitä. Voimme kumminkin oppia virheistämme. Ja valitettavasti haluan todeta noille vahingoniloisille ihmisille, toivottavasti saatte itse kokea saman. Silloin tiedätte, että kaikki ei aina ole itsestäsi kiinni.
Oma auto tuossa rytäkässä meni lunastukseen. Opel Corsa 1.2 i moottorilla. Mitä voit olettaa ? Oletus oli monella se ettei hyvin käynyt. Onneksi kävi toisin, ja me molemmat pystyimme sunnuntaina palaamaan takaisin opiskelupaikkakunnalla, ja maanantaina kouluun. Elämä jatkuu.
Vielä ei ollut meidän aika.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti