15 - Unelmani

Unelmia varmasti jokaiselta löytyy monenlaisia. Pienempiä ja suurempia. Itselläni pienempiin unelmiin kuuluu tällä hetkellä valmistuminen ammattikorkeakoulusta, oma asunto, perhe, matkustaa.

Valmistuminen ammattikorkeakoulusta kuuluu unelmiin ihan vaan sitä varten että nyt kun vasta ensimmäistä vuotta opiskelen niin koulu tuntuu tökkivän hieman liikaa vastaan muun elämän ohella. Mutta toisaalta se riemun tunne jo vajaan kolmen vuoden päästä kun on valmis ja ei välttämättä enään IKINÄ tarvitsi opikella...<3

Oma asunto sillä käsitteellä että se olisi omassa omistuksessa. Vuokra-asuminen on jo tullut nähtyä, ja muutokset on niin minimaalisia mitä on saanut asunnoissa tehtyä ettei niistä ole oman näköistä saanut tehtyä. Vuokra-asuminen ei myöskään ole se pysyvin ratkaisu ja haluan jossain välissä elämääni pysyyvyttä. Paikan jonnekkin kuulun. Ja oman asunnon ei tarvitse olla mikään luksus lukaali suoraan jonkun sisustus lehden keskiaukeamalta. Vaan aivan oma näköiseni, siellä pitäisi olla juuri ne esineet ja asiat josta tykkään.

Perhe. Unelmista ja haaveista jossain määrin läheisin ja kaukaisin. Sillä onhan mulla jo yksi perhe. Mutta haluan perustaa sen niin sanotun oman perheen, jossain välissä kun saan oman elämänsä hallintaan ja on valmis ottamaan vastuun jonkin ihmisen kasvattamista. Ihan vakavasti ja tietyllä omalla asenteellaan rennosti.

Matkustaminenkin on opiskelijalla vain unelmissa, sillä säästäminen tuntuu mahdottomalta tässä tilanteessa ja lähteminen mahdottomalta. Sitten kun on rahaa ja aikaa teen ihan mitä huvittaa ! Olen villi ja vapaa. Vakavoidun ja asetun sijoilleni. ( Minä mitään vakavoidu !! )

Nämä kaikki aion toteuttaa viimeistään sitten kun olen rikas kirkon nuorisotyönohjaaja ;)

Riparista

Viikko kahdeksan meni maan mainiossa seurassa Kunstenniemessä, syödessä, riehuessa ja päättömiä ideoita luodessa. Rippileirillä. Kisahdeksan päivää meni lennokkaasti eri leikkien, sketsien ja ohjelma muotojen parissa. Paljon uusia ihmisiä, isoset oltiin mitä parhaimpia.

Aluksi oli pelotti lähteä toteuttamaan riparia joka toteutetaan kahden eri seurakunnan toimesta. Syytä pelkoon en tiedä, sillä olenhan ennenkin ollut toteuttamassa leiriä joissa leiriläiset, työntekijät ja isoset ovat useammasta eri seurakunnasta. Tässä pelkoa lisäsi tieto leirin sukupuolijakaumasta. Leiriläisinä oli 16 poikaa ja 1 tyttö. (Tähän saattoi jossain välissä leiriä tapahtua jotain hetkellisiä muutoksia...) 


Leirin alussa jo huomasi että porukka on mahtava, ja tämän leirin tekeminen ei tule olemaan mitään pakko pullaa, ja ennen viimistä päivää ei todellakaan huudeta ja paiskota ovia tyylillä että "PÄÄSTÄKÄÄ MUT POIS TÄÄLTÄ ?!" Leirin viimeisenä iltana lähinnä itkettiin sitä että miksi pitää lähteä pois, ja miten onkaan ollut hyvä leiri ja kiitettiin ihmisiä mahtavasta leiristä ja vielä paremmasta yhteishengestä.

Tollasella porukalla voisi lähteä useamminkin tekemään leiriä, sillä leirin jälkeen ei mennyt sitä perus kolmea päivää nukkuessa. Nyt leirin jälkeen oli kyllä ihan kiva palata kotiin, mutta konfirmaatioon on kiva mennä ja moikkailemaan ihmisiä taas. Ja parhaiten tuon leirin tiivistää yhden leiriläisen tiivistys "Me tultiin tänne erillisinä ihmisinä, mutta me lähdetään pois täältä yhtenä porukkana." Ah, sydän meinasi sulaa tuossa kohtaa oikeasti.

Meilläpäs on vähän erinlaiset kysymykset. Ensimmäinen ja viides kysymys ratkaisi kaiken ;)

"Jos sä kuulut kaarinaan niin huuda Hei. Hei,hei! Jos sä kuulut Piikkiöön niin huuda hei! Hei, Hei! Jos sä kuulut PiKaan ja oot ylpeä siitä, jos sä kuulut PiKaan niin huuda Hei! Hei Hei!"

Riparia

Perjantaina saavuttu riparille, ja tähän mennessä jo reilut 400 kuvaa otettu. Porukka on mahtava ja paljon uusia tuttavuuksia saatu. Ja todella erilainen leiri kokemus, kun leiriläisiin  kuuluu 16 poikaa ja yksi tyttö. Ennen leiriä sai kauhulla odottaa että mitä tulee, mutta nyt kun muutaman päivän täällä ollut, on leiri ollut vain ja ainoastaan positiivinen kokemus. Paljon ns. rennompaa ja näin.

Päivä 14 - Mitä minulla on tänään päällä

Hyi yäk, tämän päivän vaatetus on niin kotona olo vaatetus ettei sitä edes kannata kuvata. Yksin kertaisesti päältäni löytyvät ehkä maailman mukavimmat housut. Mustat fleece kangasta olevat. Varmasti valmisteltu tällästä kotoilua varten. Sukkia en ole jalkaan edes jaksanut tänään laittaa vaan tommoset töppöset on ollut tosi mukavat. Päältä löytyy myöskin kiroilevan siilin t-paita "kyll oli paska päivä !" ja seurakunnan huppari. Eli melkein kotoilu vaatteet on kyllä !

Päivä 13 - Tällä viikolla

Tämä maanantaista alkanut viikko on mennyt jotenkin ohi jollain tavalla, tuntuu ettei mitään niin sanotusti maailmaa mullistavaa ole tapahtunut. Maanantai aloitettiin jo rehellisesti Järvenpäässä MSO:lla katsomalla superbowlia. Giants voitti muuten. Lajin syvin olemuskin alkoi selvitä ensimmäisen neljänneksen jälkeen. Maanantai aamulla mukavasti samoilla silmillä kouluun ja koulusta kotiin.

Tiistaina koulussa puolikas päivä koulussa, iltapäivä kului ryhmätehtävää tehdessä. Puolet ryhmästä oli fyysisesti läsnä, kolmas oli kotona sairastamassa kuumettaan pois. Yksi migreenissä. Kuumetta sairastava henkilö kumminkin kyseli mitä voi tehdä ja aloittikin tehtävän tekemisen vauhdilla. Tiistai kului rattoisasti perehtymällä nuorisorikollisuuteen. Tulipahan todettua että itsellä olisi vielä vajaa vuosi noin 10 kuukautta aikaa tehdä rikos, ja saada tuomio siitä nuorisorikollisena...

Keskiviikko ja ärsytys. Ärsyyntyminen alkoi jo heti aamusta kun koulu alkoi jo poikkeuksellisesti 8.30, puoli tuntia ratkaisee tuohon aikaan PALJON. Koulussa ei mene sen paremmin, yritys tavoittaa poliisia ja saada tietoja mikä on tieto kolarisuman selvityksestä. Vakuutusyhtiöni on liian aikaisin liikkeellä sillä tutkintaa on hädin tuskin saatu aloitettua. Ärsyyntymistä lisää tieto että yksi ryhmämme sankareista ei ole saapunut kouluun, ilmoittaa saapuvansa. Ei saavukkaan. Tehtävät ei etene, viikko 8 lähestyy uhkaavasti... Kotona nukkumaan mutta eipä ole mieli parempi vielä.

Huomenna onneksi viikon viimeinen koulupäivä. Sekin lyhyt ja saa iltapäivästä palautetta KRL opinnoista. Ihan jees. Ja perjantaina kotiin, ja käymään leirillä ! Ihan hyvä loppu viikko tulossa, sillä viikonloppuna olisi myös tarkoitus päästä töihin saakka tällä kertaa.

Päivä 12 - käsilaukussani

Käsilaukun taikka laukun sisältö riippuu ihan siitä minne ollaan menossa. 

Pääsääntöisesti sieltä kumminkin aina löytyy avaimet, kukkaro, kännykkä, sytkäri papereita. 

Kouluun menessä saattaa mukana olla läppäri ja mahdollisesti jotain millä kirjoittaa. Yleisesti sieltä myös löytyy kurkkupastilleita, lapasia, pipo, lukkosula, taskulamppu ja toisinaan jopa meikkipussi. 

Viihteelle lähtiessä laukusta löytyy tasan vain henkkarit, pankkikortti, käteistä rahaa ja puuteri.
Nykyään laukusta  sieltä myös saattaa löytyä näin talviaikaan lapaset, lukkosula, toisetkin lapaset...

Koulukiusaaminen

Löysin eilen naamakirjassa seikkailessa jutun, joka sai pohtimaan taas asioita omasta menneisyydestä elämästä. Enkeli Elisa 1996-2011

Koulukiusaaminen tuntuu vain vuosi vuodelta muuttuvan julmemmaksi, fyysisemmäksi entisestään. Henkistä väkivaltaa ei tule unohtamaan. Mitä tekee nuoren itsetunnolle jatkuva, jokapäiväinen huorittelu, haukkuminen ja pilkkaaminen. Voin olla varma ettei se ainakaan kohenna nuoren itse tuntoa. Mistä toisille edes nousee mieleen hakkua toista, tai töniä, potkia ja seurata kotimatkalla? Tuo on kysymys johon haluaisin joskus saada vastauksen. Kohotetaanko sillä itsetuntoa vai mitä? Sillä itse asian näen ettei, itsetuntoa pysty kukaan kohottomaan sillä että haukkuu toista. Paremmin itsetuntoaan voisi esimerkiksi kohottaa kehumalla toista.

Olen itse kokenut koulukiusaamisen. Selvinnyt siitä, pistänyt vastaan ja paikaillut sen aiheuttamia haavoja. Meinannut luovuttaa, lopettaa lopettaa koulun. Onneksi en. Olin rohkea silloin, olenko sitä enää, tiedä sitä sitten.

3.2.2012 Poikkeus kotimatkaan

Kello on jotain vähän vajaat yksi iltapäivällä, kotimatka Turkuun on alkanut. Aurinko paistaa Järvenpäässä, jossain välissä alkaa hiljalleen sataa lunta. Ensimmäinen pysähdys Korsossa. Lunta tulee enemmän ja näkyvyys heikkenee jonkin verran. Toinen pysähdys Jokiniemi. Lunta tulee entistä enemmän näkyvyys huononee entisestään. Luokkakaverit toivottavat turvallista kotimatkaa. Takaisin Lahdenväylälle ja toteamus ettei täällä näe mitään oikeastaan, ja että mennään Helsingin läpi kotiin. Kehä kolmonen on tukossa kolarien ansioista. 

Vauhtia meillä noin 60 km /h, ja ihmiset ohittaa. Näkyvyys todella huono. Edessä on auto. Se ei liiku, me liikutaan. Jarrua. Auto ei pysähdy. Ensimmäinen törmäys. Selvittiin. Toinen törmäys. Auto osittain sisään. Lisää pauketta. Kipua, sekavuutta. 

Puhelu hätäkeskukseen. Aika tuntuu loputtoman pitkältä. Yritys tavoittaa äiti. Äiti ei vastaa. Paniikki pahenee. Puhelua isälle. Isä vastaa, ja kuulee mitä on käynyt ja soittaa äidille. Äiti soittaa takaisin ja samalla poliisit saapuvat. Odottellaan tietoja otetaan ylös. On kylmä, turvavyö puristaa edelleen ja toinen auto on edelleen liian lähellä. Ahdistaa. Itkettää. Pelottaa. 

Saadaan nousta autosta pois, lämmittelemään. Vajaa tunti kulunut, ambulanssi saapuu, ja tarkistaa kunnon. Ei mitään vakavaa. Takaisin lämmittelemään ja odottamaan hinausautoa. 3 tuntia kulunut, eikä hinausautoa näy, eikä kuulu. Saadaan poistua, jos joku tulee meidät hakemaan. 

Saadaan kyyti Helsinkiin. Yritys 1 VR:n kanssa kotiin, ei onnistu vaan meinataan päätyä Tampereelle ja Vaasaan. Liput vaihtoon ja seuraavalla junalla kohti Turkua. Jos onnistuisi. Oikea laituri löytyy. Juna saapuu ajoissa asemalle. Joudutaan kumminkin odottamaan 10 minuuttia teknisen vian takia. Turussa 8 tuntia myöhemmin, monta mustelmaa rikkaampana. Monta kyyneltä itkettynä. 

Piikkiöön. Idän Ihmeiden keikka on jo ohitse, pojat roudaavat tavaroitaan jo autoon. Muut seurakuntalaiset huolissaan, luonnollisesti. Itkettää kun saan Idän Ihmeiden levyn. Naurattaa kun pojat ei aluksi usko, että seurakunnan levy hajosi kolarissa. Henkisesti todella hajonnut olo.

Päivystykseen pienen palaverin jälkeen. Ei mitään isompia vammoja, rintalastassa jotain pientä. Reseptit lääkkeisiin mukaan, ja kotiin. Ei, ei vielä kotiin. Työpaikalle sairaslomatodistus vielä. Sitten kotiin, nukkumaan. 

Lauantaiaamuna herään järkyttävään särkyyn eripuolilla kehoa. Sängystä nouseminen ei edes tule mieleen ennen kun saan särkylääkkeen otettua.

Mutta se ei haittaa, sillä olen hengissä. Selvisin kolarista pelkillä mustelmilla. Kolarista, josta ei poliisin mukaan olisi pitänyt omin jaloin nousta autosta ulos. Nousimme molemmat. Onneksi. Taisi olla muutama suojelusenkeli matkassa. 

Tiedän ainakin minne matkani tehdä saan. 

Oi kyllä, tuo teksti kertoo siitä Lahden Väylän kolarista, jossa oli aivan liian monta autoa. Me ajoimme reilusti alle nopeusrajoituksien ja silti törmäsimme. Miten kävi niille, jotka ohittivat meidät ja ajoivat nopeusrajoitusten mukaan. Nopeusrajoitusten, jotka olivat aivan liian korkeat tuohon säähän ja keliin. Ja yksikin joka on jossain sosiaalisessa mediassa todennut "No voi luoja, eikö ihmiset osaa?" Tai "no jos minä olisin tuolla, ei olisi käynyt mitään!" "Vahingon ilo on paras ilo!" Voin kertoa että suurella todennäköisesti myös sinä olisit ollut siellä epämääräisten peltikasojen seassa, ja kuljettanut yhtä niistä. Vaikka kuinka varovasti ajoi, ei voinut välttää onnettomuutta. Ihmiset kuvittelevat itsestään liikoja, meistä kukaan ei ole täydellinen. Luojalle kiitos siitä. Voimme kumminkin oppia virheistämme. Ja valitettavasti  haluan todeta noille vahingoniloisille ihmisille, toivottavasti saatte itse kokea saman. Silloin tiedätte, että kaikki ei aina ole itsestäsi kiinni. 

Oma auto tuossa rytäkässä meni lunastukseen. Opel Corsa 1.2 i moottorilla. Mitä voit olettaa ? Oletus oli monella se ettei hyvin käynyt. Onneksi kävi toisin, ja me molemmat pystyimme sunnuntaina palaamaan takaisin opiskelupaikkakunnalla, ja maanantaina kouluun. Elämä jatkuu. 

Vielä ei ollut meidän aika.