Yli puolen vuoden hiljaisuus

Pitkälle hiljaisuudelle on syynsä. Elämän muutos. Johon menee noin 9 kuukautta. 

Tarkoitushan oli jo raskaus aikana alkaa kirjoittaa blogia, mutta jotenkin ei vaan saanut itseään niskasta kiinni. Piti kumminkin käydä koulussa, tehdä töitä ja selvittää elämää. Raskaus ei muutenkaan ole ollut normaali. Ja pääsääntöinen syy kirjoittamattomuuteen on ollut työt ja koulu. Oikeasti. 

Raskaus selvisi vasta kesäkuussa itselleni. Kesäkuun loppupuolella. Siinä kohtaa raskausviikkoja kasassa jo reilut 20. Ja nyt ennen kuin joku tulee moralisoimaan miten ei voi huomata olevansa raskaana. Perus "oireet" puuttuivat, kuten mahan kasvaminen ja kuukautisten pois jääminen ja ennen kaikkea positiivinen raskaustesti. 

Noh, asia oli jonkin muotoinen positiivinen shokki. Ja siitä sitten suunnittelemaan elämää uusiksi. Lapsi luonnollisesti pidettiin. Loppuraskaus meni suhteellisen kivuttomasti. Mahasta ei tullut järjettömän suurta. Onneksi. Ainoana vaivana oli raskaushepatogeesi. Eli jotkut maksa-arvot ja sappihappoarvot nousivat loppuvaiheessa korkeaksi, ja aiheuttivat kutinaa, mikä taas esti nukkumisen. Parannuksena tähän tautiin on ainoastaan synnytys, mutta lääkkeillä voidaan helpottaa odottavan äidin oloa. Itselläni lääkkeistä ei ollut hyötyä. Joten synnytys päätettiin käynnistää kun raskausviikkoja oli kasassa 38+1 ja päivämäärä oli 4.10.2013.

Synnytys ei kumminkaan käynnistynyt tuolloin 4.10. Jotain hyvin lieviä supistuksia saatiin aikaiseksi, mutta se siitä. 5.10 pidettiin käynnistämis yrityksistä välipäivä, mutta se jouduttiin siltikin viettämään osastolla. Jiihaa, 4 seinän sisällä seurana huono telkkarikuva. Noh 6.10 jatkettiin käynnistämisyrityksiä. Ensimmäinen eikä toinenkaan tabletti vaikuttanut mitenkään ja itsellä alkoi jo usko loppua, kun sain kolmannen tabletin ja mitään ei tuntunut. Käyrille kyllä kuulemma piirtyi supistuksia. Kätilö ehdottikin että jos lähtisin vähän kävelämään ulkopuolelle ja katsomaan jotain muuta kuin sairaalan seiniä, niin saisin mieltä pirteämmäksi (tässä kohtaa jo kyllästytti sairaalan seinät..) ja tulisi käveltyä ehkä hieman enemmän kuin Salon sairaalan viidennenkerroksen käytäviä. 

Sairaalavaatteet pois päältä ja omat vaatteet päälle, suunnaksi lähistöllä oleva ABC. Paluumatkalla noin kello 1945 alkoivat tuntuvat ja säännölliset supistukset. Hurraa sitä tunnetta siinä kohtaa, sillä tiesi että nyt on mahdollista että jotain oikeasti voisi tapahtuakkin. Ylämäki hitaasti ja varmasti loppuun ja paluu osastolle. 

Tästä alkoikin pitkän pitkä tie..

Synnytys kesti vaivaiset 22 tuntia ja 5 minuuttia. Kivun lievityksenä jumppapallo, lämpöpussit, amme, ilokaasu ja epiduraali. Epiduraali pistettiin vasta siinä kohtaa, kun olin auki sen 7 cm ja synnytys kestänyt jo sen reilut 15 tuntia. Tähän saakka selvisin autuaan onnellisena pelkällä ilokaasulla ja ammeessa oleilulla. Jossain välissä aamua mietin itsekseni että voisin harkita jopa synnyttäväni ilman puudutusta. Onneksi kumminkin otin epiduraalin, sillä sain nukuttua sen 1,5 tuntia synnytyksen aikana. Kyllä pystyin nukkumaan kesken synnytyksen. Sen jälkeen kun epiduraalin aiheuttama horkka saatiin lantumaan. Herättyä vielä toinen annos epiduraalia ja puoli tuntia myöhemmin ilmoitetaan että voisin jo ponnistaa.

Ponnistusvaihe ei onneksi ollut mikään järkyttävän pitkä  35 minuuttia. Ja poika syntyikin terveenä maanantaina 7.10.2013 klo 17.35. Helpotuksen määrää kun synnytys oli ohi. En sanoisi että synnytys olisi ollut jotenkin vaikea tai mitään. Pitkä se vain oli. En missään välissä kärsinyt ylitse pääsemättömistä kivuista. Okei ehkä siinä kohtaa, kun mietittiin mikä puudutus laitetaan. Ja siinä kohtaa, kun odotettiin sitä epiduraalia. 

Sairaalassa tuli vietettyä aikaa yhteensä 11 päivää. 11 todella pitkää päivää. Itse toipusin synnytyksestä yllättävän nopeasti, sen jälkeen, kun olin saanut sen kaksi pussia punasoluja, kun hemoglobiini putosi 84. Oli hieman hutera olo. Noh oma vointi kun oli kohdillaan ja alkoi jo elättelemään kotiin pääsystä, saa poika tuomion sinivalohoidosta korkeiden bilirubiiniarvojen takia. Tämän takia sairaalassa olo venyi ja seinät alkoivat kaatua hormonihuuruisen tuoreen äidin niskaan. Lauantai oli päivistä hirvein, sillä poika, tällä hetkellä kutsuma nimeltään Rontti, joutui tuplavaloon ja näin ollen pois vierihoidosta. 

Nyt kumminkin ollaan oltu viisi päivää kotona, ja kaikki tuntuu sujuvan hyvin Rontti ei ole enää niin keltainen ja jaksaa syödä paremmin ja jaksaa jopa seurustella aina silloin tällöin muutaman hetken!

Nyt sitten kotona jäätävä kasa papereita, joita pitäisi täyttää ja hoitaa asioita. Kuten ristiäiset ja isyyden tunnustaminen. Mikä aiheuttaa harmaita hiuksia. Noh, kaipa se tästä! Lastenvalvoja tavattu jo kertaalleen. Ensi kerralla toivottavasti ollaan molemmat paikalle, jotta saadaan pojalle isä myös virallisesti.

Katsotaan, jospa ehtisi päivitellä vauva-arjesta enemmänkin jossain välissä! 

Tässä kumminkin hyvin epätarkkaan viime aikaiset tapahtumat (: 

Paimio-Salo-Pasila-Järvenpää-Kerava-Korso-Kulomäki

Otsikossa yhden päivän aikana tehty matka julkisilla. En kyllä valita tavallaan, jos vaihtovälit eivät olisi 50 minuutin luokkaa, tästä hommasta voisi oikeasti tykätä. Ei se mitään jos on yksi pidempi vaihto, se on ihan jees, mutta kun niitä on joka välissä, kun vaihtaa yhteyksiä kaukojunista lähijuniin tai bussista junaan niin alkaa matkan tekoon kulua ihan hieman liikaa aikaa. Muutakin voisi tehdä istua milloin missäkin rautatieasemalla. Joku sanoisi että tule bussilla koko matka. No enkä tule, ei varmasti ole yhtä mukavaa matkustamista, kuin junassa. (Työskentelyhytit, oivallisia paikkoja esim nukkumiseen ja puhelimen lataamiseen..)

Mutta mitäs muuta, koulua käyty viikko ja sen aikana jo hajottu pahemman kerran. Lukujärjestyksissä varattu tehtävien tekoon aikaa enemmän kuin tarpeeksi ja lähiopetusta on vähän. Liian vähän. Ne vähäiset teoriat mitä opettajat meille voisivat opettaa saadaan opiskella itse tehtävien muodossa. Ja niiden muiden asioiden lisäksi, mitkä pitää opetella tehtävien muodossa. Noh tietokoneen ruutu ja jumiutuneet hartiat ovat myös tämän seuraavan parin kuukauden teema kivasti.

Tietokoneen ruudun edessä vietettävää aikaa lisää myös suunniteltavat rippikoulujen oppitunnit. Ei niitä montaa ole, mutta kun aletaan tekemään hommaa josta ei ole minkään näköistä käytännön kokemusta, ei edes teoriassa opetettu mitään niin siihen voi mennä yllättävän paljon aikaa, kun lähdetään opettelemaan miten homma pitäisi opettaa rippikoulussa. Hui kauhistus, olen vastuussa rippikoululaisten opetuksesta, kuka antaa tälläisen vastuun.

Kesällä olisi varmasti paljon paremmat fiilikset lähteä opettamaan, kun olisi jonkun näköistä pohjaa jo koulun puolesta. KRK eli kristillinen kasvatus opintokokonaisuus pyörähtää vasta helmikuussa käyntiin, niin vähän voi hirvittää suunnitella nyt jo jotain työkuvioita, jotka pitäisi toteuttaa helmikuussa. Itse asiassa jo helmikuun alussa. (ulkoleikki ideoita otetaan vastaan..)

Työ kuvioihin tulee siis kesäksi muutos, heihei liikennemyymälätyöntekijän hommat ja tervetuloa seurakunnan hommat viranhaltijana, leirityöntekijänä. Wuhuu 15 kesästen kanssa kesä menee lepposasti. Ensimmäistä kertaa työntekijänä. Oon enemmän kuin innoissani. Varokaa vain Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymän seurakunnat, uutta verta tulossa teille;D

Elämä pyörii omaan tasaiseen tahtiinsa. Vastoinkäymisiä tulee. Niistä vain sen verran että voi luoja miksi naisten pitää tehdä myös riitelystä niin helvetin hankalaa. Ensin kerrotaan kuinka asiaa on vatvottu yksinään useamman päivän mahdollisesti viikkojen ajan. Sitten vasta sanotaan ja hyvällä tuurilla saatetaan odottaa mitä toinen vastaa, mutta ei asiasta ei todellakaan olla valmiita vielä keskustelemaan. Ihan vaan sen takia, että ollaan niin turhautuneita ja vihaisia, että voisi tulla sanottua jotain väärää. Sitten annetaan sen toisen kärvistellä ja saada tylyjä vastauksia mahdollisiin sovintoyrityksiin. Ja sitten mietitään miksi toinen ei enää ees halua sopia ja lopulta about 1,5 kk myöhemmin saadaan sovittua ja pyydetty anteeksi ja arki jatkuu.

Tykkään enemmän miesten riitely/tappelumallista. Sanotaan asiat heti suoraan, tarvittaessa löydään nyrkillä perään vasta puoli sanoo oman mielipiteensä ja maksimissaan vartin päästä ollaan jo yhdessä kaljalla. Koko hommaan menee maksimissaan se puoli tuntia.

Ei paha, miksei naiset voi oppia tätä, ei se ole niin paha sanoa kiukuspäissään niitä sanoja, varmasti se toinen osapuoli ymmärtää että ollaan kiukkusia eikä sitä täysin tarkoitettu. Aaaaargh, palaa käpy ja tuskin maltan odottaa saisin puhuttua suuni puhtaaksi. Kiitos ja anteeksi vain etukäteen jo.

Kuvailua

Uusi vuosi vanhat kujeet?

Joulu oli tuli ja meni! Töissä lepposasti.. 9 h 15 min kellon tuijottelua, syömistä ja ehkä muutaman asiakkaan palvelemista. Näissä merkeissä meni  jouluaatto. Joulupäiväkin meni töissä, oli melkein jo enemmän tekemistä.. Kaupassa riitti asiakkaita, tämä tiesi töitä... Yhdelle ihmisille. Eli ei kaikille muille.. Yritäppä siinä sitten näyttää siltä että teet töitä. Helppoa, ei todellakaan...

Tapanin päivänä päästiin jouluruokien kimppuun. Omnomomnom.. Ja joku miettii minne tämä 163.5 senttiä pitkä ja 50 kg painava ihminen syö sen määrän ruokaa. Voin kertoa, mahaansa. Sitä kasvatetaan koko vuosi  vain tätä yhtä ruokailua varten. No ei. Söin kyllä kohtuuttoman paljon kokooni nähden ja missään se ei näy. MIKSEI?! (Okei, kuinka moni nainen valittaa että paino ei nouse...?)

Joulun lahjojen teemoissa pyöri tänä vuonna Pikku myy, sain meinaan pikku myy mukin ja pikku myy pullon ! Ai miten niin muistutan tuota pientä luonnon oikkua. En myönnä.

Tapaninpäivänä tapahtui myös muutto Turkuun parhaimman ystävän luokse. Yhteiseloa kesti viikon verran. Mitä saimme viikon aikana aikaiseksi, Juoruttua koko puolen vuoden edestä, laulettu, käytyä viihteellä, vierailtua pulsissa.. ja vähän lisää juoruilua.

Vuosi vaihtui karaoke meiningeissä, kuinka voi kaksi ihmistä räjäyttää yhden paikkallisen baarin. Näköjään se onnistuu Kaija Koon - Tinakenkätytöllä ihan hyvin... Hups hei ! Hauskaa oli ja uuden vuoden lupauksia ei tultu tehtyä. Aion olla oma ihana itseni! <3 p="p">